1.4.2009

Asian tausta

Y Oy (yhtiö) asetettiin 29.11.2004 konkurssiin Kajaanin käräjäoikeudelle 1.11.2004 jätetystä hakemuksesta. Yhtiön hallituksen puheenjohtaja X oli 6.9.2004 suorittanut yhtiön pankkitilille yhteensä 72 456,55 euroa. Suoritus oli tapahtunut X:n ja hänen puolisonsa Kainuun Osuuspankilta (pankki) ottamasta henkilökohtaisesta lainasta.

Samana päivänä yhtiön kyseiseltä tililtä maksettiin pankille yhtiön lainojen lyhennyksenä 72 359,93 euroa. X ja hänen puolisonsa olivat yhtiön lainojen omavelkaisia takaajia, minkä lisäksi he olivat pantanneet omistamansa kiinteistön pankille kyseisten lainojen vakuudeksi. X:n suorittaessa yhtiön tilille yllä todetun summan hän oli ollut yhtiölle velkaa 54 487,56 euroa.

Kanne ja vastaus Kajaanin käräjäoikeudessa

Yhtiön konkurssipesä (konkurssipesä) vaati pankkia vastaan ajamassaan kanteessa, että pankki velvoitetaan suorittamaan konkurssipesälle takaisinsaannista konkurssipesään annetun lain (takaisinsaantilaki 758/1991) 10 §:n mukaisesti 6.9.2004 maksetuista lainanlyhennyksistä 54 487,56 euroa korkoineen vaatimuksen esittämisestä 2.5.2005 lukien. Sanotusta maksusta 65 201,42 euroa oli kohdistunut erääntymättömään velkaan, maksu oli ollut määrältään pesän varoihin nähden huomattava eikä maksua voitu pitää olosuhteet huomioon ottaen tavanomaisena. Kanteessa vaadittu määrä rajoittui 54 487,56 euroon, koska X:n velan määrän ylittävältä osalta pankille tehdystä maksusta ei ollut aiheutunut vahinkoa yhtiön muille velkojille.

Vastauksessaan pankki myönsi, että sen saamasta maksusta 65 201,42 euroa oli kohdistunut maksuhetkellä erääntymättömänä olleeseen saatavaan ja että maksu oli pesän varoihin nähden huomattava. Pankki kuitenkin vastusti kannetta vaatien sitä hylättäväksi. Maksu oli ollut velkojien kannalta vaaraton. X ja hänen puolisonsa olivat ottaneet pankista lainan ja maksaneet sillä yhtiön pankkilainat niiden omavelkaisina takaajina ja pantinantajina. X ja hänen puolisonsa olivat saaneet pankilta henkilökohtaisen lainan sillä edellytyksellä, että he maksavat lainavaroilla yhtiön pankille olleet velat, joiden maksamisen vakuudeksi he olivat antaneet takaus- ja panttaussitoumukset. Se, että rahavarat olivat hetkellisesti käyneet yhtiön pankkitilillä, ei muuttanut tilanteen arviointia. Varat eivät olleet voineet sekoittua yhtiön muihin rahavaroihin, koska maksuketju oli suoritettu pankin konttorissa pankkivirkailijan toimesta niin nopeasti kuin se teknisesti oli ollut mahdollista.

Vastauksessaan pankki totesi myös, että jos X ja hänen puolisonsa olisivat maksaneet lainat suoraan pankille kierrättämättä rahoja hetkellisesti yhtiön pankkitilin kautta, ei maksun peräyttäminen olisi tullut edes harkittavaksi. Maksajana olisi tällöin ollut takaaja ja pantinantaja, joka olisi takautumissaatavallaan kuitannut kaikki yhtiölle olleet velkansa. Nyt toteutettu maksujärjestely oli taloudellisilta vaikutuksiltaan täysin rinnastettavissa takaajan ja pantinantajan suoraan pankille tekemään maksuun. X ja hänen puolisonsa saivat yhtiölle olleet velkansa kuitatuksi, olipa maksu pankille tehty heiltä suoraan pankille tai yhtiön pankkitilin kautta. Myös yhtiön muiden velkojien asema oli maksutavasta riippumatta täsmälleen sama. Yhtiön konkurssipesässä ei olisi varoja, vaikkei maksujärjestelyä olisi lainkaan tehty ennen konkurssia. Koska maksu oli nyt tehty takaajien ja pantinantajien toimesta ja heidän varallisuuspiiristään, maksusta ei ollut aiheutunut vahinkoa yhtiön muille velkojille eikä se siten ollut peräytettävissä konkurssipesään.

Pankki katsoi takaisinsaannin estyvän myös sen vuoksi, että maksun peräytyessä konkurssipesä oli takaisinsaantilain 15 §:n 2 momentin perusteella velvollinen palauttamaan velallisyhtiölle suoritetun vastikkeen eli X:n ja hänen puolisonsa yhtiön tilille 6.9.2004 maksamat 72 359,93 euroa. Kanteessa vaadittu määrä alitti tämän ja menisi X:lle ja hänen puolisolleen, jotka olivat takaisinsaantilain 21 §:n 2 momentin nojalla korvausvelvollisia pankille. Tämänkin vuoksi kanne oli konkurssivelkojien kannalta merkityksetön. Joka tapauksessa pankki oli takaisinsaantilain 19 §:n perusteella velvollinen palauttamaan maksusta vain sen osan, joka ylitti X:n ja hänen puolisonsa pankille yhtiön veloista antaman vakuuden. Sanotun vakuuden arvo oli 6.9.2004 vastannut yhtiön pankilta saamien lainojen määrää. Pankki ei voinut saada vakuutta takaisin, koska X ja hänen puolisonsa olivat antaneet vapautuneen kiinteistöpantin pankille vakuudeksi 6.9.2004 pankilta ottamansa henkilökohtaisen 70 000 euron luoton vakuudeksi. Vakuuden vapautumishetkellä eli 6.9.2004 pankki ei ollut tiennyt eikä sen olisi pitänytkään tietää velallisyhtiön maksukyvyttömyydestä. Näin ollen myöskään takaisinsaantilain 19 §:n perusteella pankki ei maksun peräytyessä ollut velvollinen palauttamaan konkurssipesälle mitään.

Käräjäoikeuden tuomio 7.11.2005

Tuomiossaan käräjäoikeus lausui, että vaikkei takaisinsaantilain 10 §:ssä olekaan nimenomaista määräämistoimen vahingollisuutta koskevaa kriteeriä, mahdollisuus vedota määräämistoimen vaarattomuuteen on lain valmistelutöiden mukaan takaisinsaantivastaajan poikkeuksellinen suojautumiskeino. Lain esitöiden mukaan saattoi esiintyä tapauksia, joissa velallisen yleistä taloudellista asemaa tarkemmin selvittämättä voidaan todeta, ettei takaisinsaantivaatimuksen perusteena oleva menettely ole voinut aiheuttaa velkojille vahinkoa. Esimerkkinä tällaisesta oli esitöissä mainittu tilanne, jossa velallinen maksaa velkansa kolmannelta lainatuilla varoilla, jolloin on kysymys vain velkojan vaihdosta. Takaisinsaanti ei tällöin ollut mahdollinen, koska maksusta ei voinut aiheutua vahinkoa. Oikeuskirjallisuudessa oli tiettyyn tarkoitukseen kolmannelta henkilöltä saaduilla varoilla tapahtuneen maksun vaarattomuutta perusteltu myös sillä, etteivät kolmannelta saadut varat olisi olleet kilpailevien velkojien saatavilla, elleivät ne olleet sekoittuneet velallisen varallisuuteen. Hetkellinen sekoittuminenkaan ei kirjallisuuden mukaan välttämättä tarkoittanut, että maksusta aiheutuisi muille velkojille vahinkoa.

Käräjäoikeuden mukaan todistelusta ilmeni, että X:n tarkoituksena oli ollut maksaa yhtiön lainanlyhennykset pankille tätä varten ottamastaan henkilökohtaisesta luotosta. Koska yhtiön tilillä ei ollut todisteena esitetyn tiliotteen mukaan ollut ennen puheena olevaa suoritusta lainkaan varoja, eivät yhtiön tilillä käyneet varat olleet voineet sekoittua yhtiön muihin varoihin. Koko toimenpide eli rahojen siirto pankista yhtiön tilille ja sieltä takaisin lainanmaksuun oli kestänyt noin 18 minuuttia. Se oli suoritettu pankkivirkailijan toimesta eikä sen yhteydessä ollut olemassa vaaraa siitä, että rahat olisi voitu käyttää muuhun kuin yhtiön pankilta olleen velan maksamiseen. Yhtiön ei voitu katsoa saaneen omistusoikeutta sen tilillä käyneisiin varoihin pelkästään sillä perusteella, että X oli merkinnyt kirjanpitoon liitettyihin laskuihin yhtiöllä häneltä olleet saatavat maksetuiksi.

Koska kyseessä oleva menettely ei ollut vaikuttanut muiden velkojien asemaan eikä siten ollut voinut aiheuttaa näille vahinkoa, käräjäoikeus hylkäsi kanteen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Jouko Saari.

Itä-Suomen hovioikeuden tuomio 27.9.2007

Konkurssipesä valitti hovioikeuteen.

Tuomiossaan hovioikeus lausui asiassa olevan riidatonta, että pankki oli myöntänyt X:lle ja hänen puolisolleen lainan sillä edellytyksellä, että yhtiön velka maksetaan pankille, ja että velka oli maksettu näillä lainavaroilla. Jollei näin olisi menetelty, ei lainaa olisi myönnetty eikä velkaa maksettu. Käräjäoikeuden tuomiossa todetuin tavoin varat eivät olleet voineet sekoittua yhtiön muihin varoihin. Näillä ja käräjäoikeuden tuomiossa mainituilla perusteilla hovioikeus katsoi jääneen näyttämättä, että kanteen kohteena oleva maksu olisi aiheuttanut yhtiön muille velkojille vahingon vaaran tai vahinkoa.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomion lopputulosta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Jorma Lumiala, Heikki Laakso ja Anna-Kaarina Mäkinen (eri mieltä).

Eri mieltä ollut hovioikeudenneuvos Mäkinen lausui oikeuskirjallisuudessa katsotun, että velkojien kannalta vaarattomasta maksusta ei ole kysymys silloin, kun varat, joilla takaisinsaantivaatimuksen kohteena oleva maksu on suoritettu, on saatu sivulliselta velan maksuna. Tätä ei muuttanut se, että velan maksun suorittanut sivullinen on edellyttänyt varojen käyttämistä määrätarkoitukseen. Tässä asiassa konkurssipesä oli vedonnut siihen, että yhtiö oli saanut pankille olleen velkansa maksamiseen käyttämänsä varat X:ltä hänellä yhtiölle olleen velan maksuna. X oli hovioikeudessa kertonut, että hän oli yhtiön tilille 6.9.2004 tekemällään suorituksella maksanut yhtiölle siltä aiemmin ostamiensa, kirjallisena todisteena esitetystä kauppakirjasta ilmenevien koneiden ja laitteiden kauppahinnan, yhtiöltä vuokraamansa kaivinkoneen vuokran kesä- ja heinäkuulta 2004 sekä muuta yhtiölle ollutta velkaansa. Kauppahintaa ja vuokria koskeviin laskuihin oli merkitty: "maks. 6.9.2004", mikä osoitti, että laskut oli maksettu 6.9.2004. Näillä perusteilla Mäkinen katsoi selvitetyksi, että yhtiö oli saanut pankin saatavan suorittamiseen käyttämänsä varat X:ltä velan maksuna. Varat olivat siten tulleet yhtiön omaisuudeksi ja ne olisivat yhtiön konkurssissa olleet käytettävissä muiden velkojien saatavien maksamiseen jako-osuuksien mukaisessa suhteessa, jollei yhtiö olisi näillä varoilla maksanut velkaansa pankille. Sen vuoksi maksu yhtiöltä pankille ei ollut muiden velkojien kannalta merkityksetön ja oli siten takaisinsaantilain 10 §:n nojalla peräytettävissä. X:n ja pankin nimenomainen tarkoitus käyttää X:ltä saadut varat yhtiön velan maksamiseen ei vaikuttanut tähän arviointiin.

Pankki ei ollut antanut yhtiölle vastiketta velan maksamisesta, joten perustetta takaisinsaantilain 15 §:n 2 momentin soveltamiselle ei ollut.

Takaisinsaantilain 19 §:n mukaisesta suojasta Mäkinen totesi X:n kertoneen hovioikeudessa, että yhtiö oli koko toimintansa ajan ollut vastaajapankin asiakas. Pankin konttorinjohtajan hovioikeudessa kertoman mukaan pankki oli tuntenut yhtiön jo 1980-luvulta lähtien ja yhtiöllä oli aika ajoin ollut maksuviivästyksiä. X:n ja konttorinjohtajan kertomuksista ilmeni myös, että pankki oli tiennyt X:n haluavan jatkaa yhtiön yritystoimintaa yksityisyrittäjänä ja että pankki oli tiennyt myös yhtiön ja X:n välisestä koneiden ja laitteiden kaupasta, joskaan ei sitä, milloin omistusoikeus siirtyi X:lle. Näillä perusteilla Mäkinen katsoi selvitetyksi, että pankin oli X:n ja hänen puolisonsa antaman vakuuden vapauttaessaan täytynyt tietää yhtiön maksukyvyttömyydestä. Takaisinsaantikanteen hyväksymiselle ei siten ollut myöskään takaisinsaantilain 19 §:n mukaista estettä.

Lausumillaan perusteilla Mäkinen kumosi käräjäoikeuden tuomion ja hyväksyi konkurssipesän kanteen sekä määräsi yhtiön pankille 6.9.2004 suorittaman velan maksun peräytymään ja velvoitti pankin palauttamaan konkurssipesälle 54 487,56 euroa kanteessa vaadittuine korkoineen.

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Y Oy (jäljempänä yhtiö) on 29.11.2004 asetettu konkurssiin. Sitä ennen yhtiön tililtä oli 6.9.2004 maksettu 72 359,93 euron velka Kainuun Osuuspankille (jäljempänä pankki). Yhtiön hallituksen puheenjohtaja X oli aiemmin samana päivänä siirtänyt yhtiön tilille puolisonsa kanssa pankilta tätä tarkoitusta varten lainaamansa 72 456,55 euroa ja merkinnyt samalla yhtiön kirjanpitoon, että tällä suorituksella hänen 54 487,56 euron suuruinen velkansa yhtiölle oli maksettu. Kyseinen velka oli perustunut yhtiön ja X:n 25.8.2004 tekemään kauppaan, jolla X oli ostanut metsäkoneen ja muuta yhtiön käyttöomaisuutta, sekä muun muassa yhtiön koneiden käytöstä suoritettaviin vuokramaksuihin, jotka yhtiö oli samana päivänä laskuttanut X:ltä. Kauppahinta ja vuokramaksut olivat laskujen mukaan erääntyneet 6.9.2004.

2. Yhtiön konkurssipesä on vaatinut pankille suoritetun velan maksun peräyttämistä takaisinsaannista konkurssipesään annetun lain (takaisinsaantilaki 758/1991) 10 §:n nojalla. Riidatonta on, että velka oli maksettu takaisinsaantiaikana ja että kysymys oli velan pääosin ennenaikaisesta ja pesän varoihin nähden huomattavasta maksusta, jota ei voida olosuhteet huomioon ottaen pitää tavanomaisena.

3. Pankki on kuitenkin vastustanut velan maksun peräyttämistä katsoen, ettei maksusta ollut voinut aiheutua vahinkoa yhtiön muille velkojille. Pankki on vedonnut siihen, että maksu pankille oli tapahtunut sivullisten eli tässä tapauksessa X:n ja hänen puolisonsa yhtiölle määrätarkoitukseen eli nimenomaan pankin saatavan suorittamiseksi luovuttamilla varoilla. X ja hänen puolisonsa olivat tosiasiallisesti yhtiön puolesta maksaneet yhtiön velan pankille heidän aikaisemmin antamiensa vakuussitoumusten perusteella. Maksuun käytetyt varat oli ainoastaan "kirjanpidollisista syistä" ensin siirretty yhtiön tilille. Jos X ja hänen puolisonsa olisivat maksaneet yhtiön velan suoraan pankille, he olisivat pankin mukaan voineet takautumissaatavallaan kuitata edellä kohdassa 1 mainitun, yhtiön X:ltä olleen saatavan. Siltä varalta, että kanteessa tarkoitettu maksu kuitenkin olisi takaisinsaantilain 10 §:n nojalla peräytettävissä, pankki on katsonut, että peräytettävästä suorituksesta olisi joka tapauksessa vähennettävä joko takaisinsaantilain 15 §:n 2 momentin nojalla X:lle ja hänen puolisolleen yhtiön velan maksamisen johdosta palautettava vastike tai 19 §:n nojalla X:n ja hänen puolisonsa pankille antaman, yhtiön luottojen vakuutena olleen kiinteistöpantin arvo.

4. Korkeimmassa oikeudessa on ensiksi kysymys siitä, onko peräytettäväksi vaadittu maksu ollut pankin väittämällä tavalla muille velkojille vaaraton. Jos näin ei katsota olevan, on vielä otettava kantaa niihin muihin perusteisiin, joilla pankki on kiistänyt kanteen.

Takaisinsaannin vahinkoedellytys

5. Oikeustoimen peräyttäminen takaisinsaantilain nojalla edellyttää, että peräytettäväksi vaadittu oikeustoimi on ollut konkurssivelkojille vahingollinen. Kuten takaisinsaantilain esitöistä (HE 102/1990 vp s. 18) ja esimerkiksi Korkeimman oikeuden ratkaisuista KKO 1994:130 ja KKO 2004:69 ilmenee, jo vaara velkojille aiheutuvasta vahingosta riittää täyttämään takaisinsaannin tämän edellytyksen. Todistustaakka siitä, ettei oikeustoimesta ole voinut aiheutua laissa edellytettyä vahinkoa, on vastaajalla eli tässä tapauksessa pankilla.

Varojen siirtäminen yhtiölle pankin saatavan maksamiseksi

6. Pankin mukaan X oli siirtänyt varat yhtiön tilille vain yhtiön pankille olevan velan maksamiseksi. Ne eivät olleet voineet sekoittua yhtiön muihin varoihin, koska kyseisellä tilillä ei ollut tuolloin ollut muita varoja ja järjestely oli suoritettu pankin toimihenkilön toimesta ja valvonnassa niin nopeasti kuin oli ollut mahdollista.

7. Korkein oikeus katsoo kuitenkin edellä kohdassa 1 esitetyn perusteella selvitetyksi, että X ei ollut tarkoittanut yhtiölle 6.9.2004 siirtämiään varoja käytettäviksi yksinomaan yhtiön velan maksamiseen pankille, vaan varoilla oli myös maksettu hänen oma 54 487,56 euron määräinen velkansa yhtiölle. Varat ovat tältä osin siirtyneet yhtiön omistukseen. Asiassa on merkityksetöntä, olivatko yhtiön tilille siirretyt varat sekoittuneet yhtiön muihin varoihin. Maksu pankille on tehty yhtiön omilla varoilla, eikä siten ole kysymys sivullisen määrätarkoitukseen luovuttamilla varoilla tapahtuneesta maksusta.

Vierasvelkavakuuden vaikutus maksun vaarallisuuteen

8. Pankki on lisäksi vedonnut siihen, että jos X ja hänen puolisonsa olisivat maksaneet velan omien vakuussitoumustensa nojalla suoraan pankille, ei maksun takaisinsaanti olisi tullut lainkaan kyseeseen. Siinä tapauksessa X:lle olisi syntynyt yhtiötä kohtaan takautumissaatava, jolla hän olisi voinut kuitata yhtiölle olleen velkansa. Pankin mukaan yhtiön konkurssipesä olisi tällöinkin ollut varaton, joten kanteen kohteena oleva, nyt yhtiön tililtä pankille suoritettu maksu ei ollut voinut aiheuttaa vahinkoa yhtiön muille velkojille.

9. Tämän johdosta Korkein oikeus toteaa, että koska X ja hänen puolisonsa ovat vakuudenantajina vastanneet yhtiön velasta pankille, olisivat he sinänsä voineet maksaa sen myös suoraan pankille. Se, olisivatko tämän vaihtoehtoisen menettelyn vaikutukset olleet yhtiön velkojien kannalta samanlaiset kuin nyt toteutetussa järjestelyssä, olisi riippunut siitä, olisiko X voinut yhtiön velkojia sitovin vaikutuksin kuitata yhtiölle olleen velkansa hänelle näin syntyneellä takautumissaatavalla.

10. Kuten mainituista takaisinsaantilain esitöistäkin (HE 102/1990 vp s. 18) ilmenee, oikeustoimen vaarattomuus muille velkojille on voitava todeta ilman velallisen taloudellisen tilanteen tarkempaa selvittelyä. Kuittauksen sitovuuden edellytysten arviointi edellyttäisi paitsi niiden olosuhteiden, joissa X oli velkaantunut yhtiölle, myös yhtiön taloudellisen tilan sekä yhtiön, pankin ja X:n ja hänen puolisonsa keskinäisten oikeussuhteiden tarkempaa selvittelyä. Koska esitetyn selvityksen perusteella ei voida päätellä, että kuittaus olisi ollut velkojia sitovin vaikutuksin mahdollista, Korkein oikeus katsoo, ettei pankki ole näyttänyt, että sille tapahtunut maksu tämän vuoksi olisi ollut vaaraton yhtiön muille velkojille.

Vastikkeen väitetty palauttaminen

11. Pankki on takaisinsaantilain 15 §:n 2 momenttiin viitaten katsonut, että maksun peräytyessä konkurssipesän olisi palautettava X:lle ja hänen puolisolleen se "vastike", jonka nämä olivat maksaneet yhtiön velan suorittamisesta pankille. Tällaisena vastikkeena on pankin mukaan pidettävä X:n yhtiön tilille 6.9.2004 siirtämiä, sittemmin osin pankille siirrettyjä varoja. Pankilta kanteessa vaadittu suoritus kuittautuisi pesälle näin syntyneen vastikkeen palautusvelvoitteen kanssa.

12. Takaisinsaantilain 15 §:n mukaan oikeustoimen peräytyessä on velalliselta saatu omaisuus palautettava konkurssipesään. Konkurssipesän on puolestaan pääsääntöisesti palautettava tästä omaisuudesta velalliselle suoritettu vastike. Tässä tapauksessa kysymys on kuitenkin yhtiön pankille suorittaman velan maksun peräytymisestä. Sen vaikutuksena on, että pankin saamisoikeus konkurssivelalliselta palautuu voimaan eikä konkurssipesän palautettavaksi jää mitään "vastiketta". Se, että X on kerrotuin tavoin samalla maksanut oman velkansa yhtiölle, ei ole sellaisessa yhteydessä yhtiön pankille suorittaman velan maksun peräytymiseen, että konkurssipesän tulisi sanotun lainkohdan nojalla palauttaa X:lle tämän yhtiölle suorittamia maksuja.

Vakuuden arvon vähentäminen

13. Pankin väittämän mukaan sillä on joka tapauksessa takaisinsaantilain 19 §:n 1 momentissa tarkoitettu oikeus vähentää suorituksestaan X:n ja hänen puolisonsa pankille antaman, yhtiön vastuiden vakuutena olleen kiinteistöpantin arvo. Takaisinsaantilain 19 §:n 1 momentin mukaan, milloin kolmas henkilö on asettanut velallisen velasta vakuuden ja tämä vakuus on velvoitteen täyttämisen johdosta palautettu hänelle, velkoja on suorituksen peräytyessä velvollinen palauttamaan vain vakuuden arvon ylittävän osuuden, mikäli hän ei voi saada vakuutta takaisin eikä hän vakuuden palauttaessaan tiennyt eikä hänen olisi pitänytkään tietää velallisen maksukyvyttömyydestä. Velkojan palautusvelvollisuuden aiheuttaman vähennyksen huomioon ottaminen edellyttää siten sekä vakuuden menettämistä että velkojan perusteltua vilpitöntä mieltä vakuuden vapautumishetkellä.

14. Vähennysoikeutensa tueksi pankki on väittänyt, ettei se velan maksun saadessaan ja velasta annetun kiinteistövakuuden vapauttaessaan ollut tiennyt eikä sen olisi pitänytkään tietää yhtiön maksukyvyttömyydestä. Korkein oikeus katsoo asiassa esitetyn selvityksen perusteella näytetyksi, että pankki oli kuitenkin velan maksuun liittyneiden uusien luotto- ja vakuusjärjestelyjen yhteydessä saanut tietää, että X oli vähän aikaisemmin ostanut yhtiöltä velaksi huomattavan osan sen käyttöomaisuudesta. Kun yhtiö on ollut pitkäaikainen pankin asiakas, pankilla on näissä olosuhteissa ollut erityinen aihe selvittää yhtiön taloudellista tilannetta ja sitä, oliko pankki voinut ottaa yhtiöltä edellä tarkoitetun maksun vastaan loukkaamatta tai vaarantamatta yhtiön muiden velkojien oikeutta. Pankin on näin ollen pitänyt tietää yhtiön maksukyvyttömyydestä, eikä pankilla siten ole takaisinsaantilain 19 §:n 1 momentin mukaan oikeutta vähentää konkurssipesään palautettavasta suorituksesta X:n ja hänen puolisonsa pankille antaman, yhtiön vastuiden vakuutena olleen kiinteistöpantin arvoa.

Yhteenveto ja johtopäätös

15. Edellä todetuilla perusteilla konkurssipesän kanteessa tarkoitettu maksu ei ole ollut vaaraton yhtiön muille velkojille eikä yhtiö ole saanut maksusta hyväkseen sellaista vastiketta, joka konkurssipesän olisi maksun peräytyessä palautettava. Koska pankin on pitänyt tietää yhtiön maksukyvyttömyydestä, pankilla ei myöskään ole takaisinsaantilain 19 §:n 1 momentissa säädettyä oikeutta vähentää vakuuden arvoa konkurssipesään palautettavasta suorituksesta.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden ja käräjäoikeuden tuomiot kumotaan.

Pankki velvoitetaan maksamaan konkurssipesälle 54 487,56 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 2.5.2005 lukien.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Lauri Lehtimaja, Gustav Bygglin, Pasi Aarnio, Ilkka Rautio ja Marjut Jokela. Esittelijä Tuomas Hupli.